Vanhuksia ei pitkäaikaishoidossa kohdella yksilöinä ja se alentaa hoidon tasoa selvästi. Näin sanoessaan väitöskirjaansa valmisteleva Jari Pirhonen iski reaktioista päätellen hermoon (HS 15.10). Hän on havainnoinut elämää kahdessa vanhusten pitkäaikaishoidon yksikössä puolen vuoden ajan, ja toteaa ”Valitettavasti näin enemmän huonoja kuin hyviä käytäntöjä. Kouluarvosanalla ylletään minusta maksimissaan seiskaan”.

Pirhosen mukaan vanhukset ruokitaan, puetaan ja pestään, mutta kohtaaminen ihmisenä unohtuu liian usein. Hyviäkin kohtaamisia näkyi, mutta kyse oli usein yksittäisistä, erityisen hyvistä hoitajista. Yksiköiden käytäntöihin hyvät tavat eivät yltäneet sillä pitkäaikaishoidon yksiköissä eletään kuin sairaaloissa, vaikka niiden pitäisi olla koteja.

Pirhonen kaipaisi muutosta myös suhtautumisessa omaisiin. Julkisuudessa puhutaan usein siitä, että omaiset eivät käy katsomassa vanhuksia. Pirhosen kokemus on toinen. ”Heillä olisi myös valtavasti halua auttaa. Nykyisin se ei vain ole mahdollista, kun edes keittiöön ei saa hygieniasäännösten mukaan mennä. Omaisen pitäisi voida hakea äidilleen lautanen tai lasillinen maitoa keittiöstä. Siitä se alkaisi.”

Mistä vanhusten ohittaminen sitten johtuu? Pirhosella on kaksi vastausta: liian vähäinen hoitajamäärä ja henkilökunnan asenteet. Osa hoitajista pystyy toki tiukassakin työtilanteessa inhimilliseen kohtaamiseen. Toiset taas eivät muista edes tervehtiä.

Vanhustenhoidon parissa työskentelevät kiistävät väitteen, että pitkäaikaishoidossa olevia vanhuksia ei kohdeltaisi yksilöinä ja että tämä heikentäisi hoidon laatua. ”En tuota voi allekirjoittaa. Kyllä koulutettu hoitohenkilökunta osaa ihmisen kohdata”, sanoo Tehy:n puheenjohtaja ja muistuttaa, että pitkäaikaishoidon kirjo vaihtelee tehostetusta palveluasumisesta vuodeosastoihin, eikä yksittäisiä kokemuksia pidä siksi yleistää. Helsingin sosiaali- ja terveysviraston palvelualueen johtaja on samaa mieltä. ”Noista näkemyksistä ei voi tehdä valtakunnallisia johtopäätöksiä. Laitoksissa on eroja. Varmasti on jopa hoitajakohtaisia eroja. Pirhonen on osunut sitten huonoihin paikkoihin” (HS 17.10).

Pitkäaikaishoidossa on eroja eikä kahden paikan perusteella voi yleistää, mutta itselleni tulee valitettavasti oitis mieleen useita väitöskirjoja, joissa ollaan Pirhosen kanssa samoilla linjoilla. Esimerkiksi Sanna Järnström (2011) tekee asiansa selväksi jo väitöskirjansa nimessä: ”En tiedä mitä ne ajattelee mun kohtalokseni”. Myös Laura Pekkarinen (2008), Reetta Saarnio (2009), Sanna Laulainen (2010), Teija Kaustinen (2011), Frank Martela (2012), Helena Hirvonen (2014) ja Elisa Virkola (2014) on luettavissa siten, että hoitajilla tulee olla aikaa keskusteluun, luottamuksen rakentamiseen sekä ikääntyneen voimavarojen tukemiseen. Riitta Räsänen (2011) osoitti väitöksessään, että tyytyväisyys hoitajiin ja heiltä saatuun aikaan ei ollut sidoksissa henkilöstön määrään, vaan hyvää elämänlaatua tuottaneissa yksiköissä henkilöstömitoitukset ja kustannukset olivat alhaisimpien joukossa.

Ehkä asian on osuvasti tiivistänyt Tuulikki Ylä-Outinen (2013): Omassa kodissaan asuvat ikääntyneet kuvaavat palvelutaloa ”mainioksi paikaksi kehnolle”, mutta itse he eivät kuitenkaan halunneet sinne muuttaa (162).

Mikä avuksi? Omaisten pitäisi tuntea itsensä tervetulleiksi vanhuksen kotiin. Lähtölaukauksen voisi antaa tämä esite.