Viime viikolla mediassa kerrottiin, että vanhusten laitoshoidossa käytetään edelleen hygieniahaalareita. Vanhusten hygieniahaalareista ei laki sano mitään, joten jokainen hoitopaikka voi itse päättää käytännöstä: joissain paikoissa käytöstä päättävät hoitajat, toisessa paikassa lääkäri ja kolmannessa hoitotiimi.

Vanhustyön opintojaksoa suorittavat sosionomiopiskelijat (KyAMK) saivat täytettäväkseen sähköisen pikagallupin. Vastausprosentti on vaatimaton 28%, mikä nykyisin lienee ei-pakollisissa tehtävissä odotettavissa.

Pikagallupissa oli lyhyt johdanto, jossa kuvattiin hygieniahaalarin ideaa sekä dementiatasoisesti muistisairaan ihmisen hoitoa. Väittämiä oli neljä. Niistä jokaisessa kuviteltiin, että rakas isoäiti ”joka on ollut hoitamassa sinua, kun olet maannut lapsena kuumeessa” on dementoitunut.

Taustatietona kysyttiin opiskelijaryhmää sekä kokemusta vanhustyöstä. Myös yksi opettajakollegoista on vastannut, hänet on poistettu tuloksista. Kolme opiskelijaa oli työskennellyt vanhustyössä yli kaksi vuotta ja heidän vastauksensa otettiin vertailukohdaksi.

Opiskelijan tuli pikagallupissa ottaa kantaa viisiportaisella asteikolla siihen, onko isoäidin pukeminen hygieniahaalariin ollut hyväksyttävää ja perusteltua. Asteikon ääripäät olivat täysin samaa mieltä (1) – täysin eri mieltä (5) eli mitä pienempi luku, sitä hyväksyttävämpänä hygieniahaalarin käyttöä pidettiin.

Ensimmäisessä tapauksessa hygieniahaalari oli otettu käyttöön siksi, että isoäiti on henkilöstön mukaan ruvennut virtsaamaan myös muualle kuin vessaan. Henkilöstön mukaan tämä aiheuttaa yhtäältä ylimääräistä siivouksen tarvetta ja toisaalta hämmentää ja nolostuttaa asukasta. Kaikista opiskelijoista 10 prosenttia oli hygieniahaalarin käytöstä täysin samaa mieltä ja 29 prosenttia täysin eri mieltä.

Toisessa tapauksessa hygieniahaalari oli otettu käyttöön siksi, että isoäiti on henkilöstön mukaan ruvennut jatkuvasti repimään virtsakatetrinsa irti. Tämä heikentää hoidon tehoa ja samalla asukas satuttaa itseään. Kaikista opiskelijoista 24 prosenttia oli täysin samaa mieltä ja 10 prosenttia täysin eri mieltä.

Kolmannessa tapauksessa hygieniahaalari oli otettu käyttöön siksi, että isoäiti on henkilöstön mukaan ruvennut riisuutumaan julkisesti eikä pysty kontrolloimaan käytöstään. Yksikkö on hoitohenkilöstön mukaan yhteisöasumista, jossa on otettava huomioon myös toiset asukkaat. Kaikista opiskelijoista 14 prosenttia oli täysin samaa mieltä ja 29 prosenttia täysin eri mieltä.

Viimeisessä tapauksessa hygieniahaalarin käytön syy oli sama kuin edellisessä (julkinen riisuutuminen) mutta lisäksi mainittiin, että henkilöstö on työryhmän räätälöintikokouksessa sopinut sekä hoitokeinoista että optimoinut lääkehoidon. Lopulta ainoaksi ratkaisuksi keksittiin hygieniahaalari. Ehkä yllättäen tämä lisätieto hieman vähensi hygieniahaalarin käytön hyväksyttävyyttä. Tämä oli myös ainoa tapaus, jossa vanhustyössä yli kaksi vuotta työskennelleet olivat kriittisempiä kuin muut. Kaikista opiskelijoista 10 prosenttia oli täysin samaa mieltä ja 19 prosenttia täysin eri mieltä.

 

kaikki vastaajat, keskiarvo vanhustyötä yli 2v tehneet, ka.
tuhriminen 3,52 2,67
katetrin repiminen 2,86 2,0
riisuutuminen 3,24 2,33
riisuutuminen, räätälöintikokous 3,24 3,33

taulukko 1. Pikagallupiin vastanneiden sosionomiopiskelijoiden (n=21) käsitykset isoäidin pukemisesta hygieniahaalariin.

Onko oikeaa ratkaisua hygieniahaalariin?

Geriatrian professori Jaakko Valvanne kieltäisi hygieniahaalarin käytön kokonaan: ”Hygieniahaalarin käyttö on käsittämätön tapa, sitä ei voi mitenkään pitää inhimillisenä hoitona. Se on ammatillista laiskuutta”. Tämä näkemys on herättänyt mediassa pahaa mieltä, sillä hygieniahaalarin käytön koetaan olevan perusteltua ainakin, jos ihminen muuten vaurioittaisi tai satuttaisi itseään. Vaikuttaisi siltä, että sama kokemus on myös vanhustyössä työskennelleillä sosionomiopiskelijoilla, joskin he suhtautuvat yleisesti ottaen ymmärtävämmin hygieniahaalarin käyttöön kuin muut.

Pikagallupiin vastanneille avautui lopuksi pohdinta mitä sosionomi voisi esimiehenä miettiä käytännön konstiksi hygieniahaalarin sijaan. Keskeiseksi nostettiin turvallisuuden rakentaminen, jonka ytimessä ovat noin tunnin välein tapahtuvat kontaktit, ’turvallisuusannokset’. Näissä tilanteissa käytetään yksilöllisiä keinoja kuten tuttuja lauluja, tuttuja päivän rutiineja, lapsuuden iltarukousta tai hyvää oloa tuottavaa muistelua.

Tuloksia voi syntyä, kun sekä omaiset että henkilöstö sitoutuvat sovittujen keinojen käyttämiseen. Tällöin kanssakäymisessä keskitytään selityksien ja runsaan puhumisen sijaan sanattomiin viesteihin ja reviirin kunnioittamiseen (lupaa kysyvä lähestyminen, tilan antaminen, katsekontakti).

Lähtölaukaus ratkaisukeskeiselle toiminnalle on optimistinen asenne. Ratkaisuja voidaan löytää ja muutoksia voidaan saada aikaan. Vaikea tilanne ei useinkaan kokonaan poistu mutta yhteistyöllä ja osaamisella vaikeita tilanteita opitaan hallitsemaan ja myös ennakoimaan.